Sokraattinen keskustelu

Sokraattinen keskustelu (sokratische Gespräch) on filosofi, matemaatikko Leonard Nelsonin (1882-1927) 1920-luvulla Saksassa kehittämä filosofinen ryhmäkeskustelun muoto, josta on kehitetty Nelsonin jälkeen monia erilaisia muotoiluja. Klassisessa Nelsonin määrittelemässä muodossa sokraattiselle keskustelulle valitaan tutkittava aihe ja yhteistyössä koko ryhmän kesken etsitään totuutta valitusta aiheesta. Sokraattisessa keskustelussa on olennaista tukea osallistujien kehittymistä vastuullisiksi ajattelijoiksi. Kuten Nelson muotoilee, “sokraattinen metodi ei ole tapa opettaa filosofiaa vaan filosofointia, se ei ole tapa opettaa filosofeista vaan tapa tehdä oppilaista filosofeja” (Nelson 1949).

Nelson käytti sokraattisen keskustelun metodiaan perustamassaan Walkemühlen koulussa. Hänen mukaansa metodi oli sovellettavissa paitsi filosofian opetuksessa myös etenkin matematiikassa. Abstraktien käsitteiden opettaminen sokraattisesti keskustellen on hidas prosessi, mutta sillä saavutettavat tulokset olivat Nelsonin mukaan vakuuttavia. Se aika, joka käytetään esiin nousevien käsitteellisten suhteiden perusteelliseen tutkimiseen, voitetaan takaisin uuden aineksen nopeammassa ymmärtämisessä. Nelson integroi sokraattisen keskustelun koulunsa lähiympäristön tutkimiseen, mistä oppimisen konkreettisten yllykkeiden tuli hänen mukaansa olla peräisin. (van der Leeuw 2008, 241)
Toisen maailmansodan aikana natsivaltaa vastustaneet Nelsonin seuraajat kävivät säännöllisesti sokraattisia keskusteluita. Tärkeänä vaikuttajana toimi Nelsonilta menetelmän oppinut Grete Hermann. Keskustelut auttoivat osallistujia selkeyttämään omaa ajatteluaan ja vahvistamaan kriittistä asennetta keskellä vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta. Nelson näkikin tärkeän kytköksen kriittisen filosofian ja sokraattisen metodin välillä. Sokraattinen metodi oli hänelle keino välttää dogmatismia ja saattaa yksilö tekemään päätelmänsä itse ja toimimaan omien päätelmiensä ohjaamana. (Nelson 2004, 142)

 

Sokraattisen metodin periaatteita
Leonard Nelson on esitellyt sokraattisen keskustelun menetelmäänsä luennollaan Die sokratische Methode 1922. Nelson ei eksplisiitttisesti erittele keskustelun rakennetta. Selkeää kuitenkin on, että keskustelun lähtökohtana on tukeva jalansija omissa kokemuksissa (Nelson 2004, 149). Filosofisen metodin tehtävä on varmistaa regressio käytännön kokemuksesta abstrakteihin periaatteisiin. (Nelson 2004, 131) Nelson katsoi, että ainoastaan yksittäistapauksiin liittyvät päätelmät ovat selkeitä.

Sokraattisen keskustelun lähtökohtana ovat aina osallistujien omat käytännön kokemukset. Keskustelun alussa osallistujat kertovat omasta elämästään nousevia kokemuksia keskustelulle valitusta aiheesta. Jos aiheena on esimerkiksi ystävyys, jokainen kertoo halutessaan esimerkin siitä, kun on kokenut elämässään ystävyyttä. Näistä kokemuksista valitaan yksi tarkempaan käsittelyyn ja keskustelun lähtökohdaksi. Kokemusesimerkin pohjalta esitetään kysymyksiä ja niihin vastauksia. Tarkoituksena on selventää, kuinka kokemus kuvastaa keskustelun aihetta, esimerkiksi, kuinka se on esimerkki ystävyydestä. Kysymyksiä selkeytetään ja tarkennetaan, jotta ne olisivat ymmärrettäviä. Vastauksia testataan kysymyksillä, jotka koettelevat, onko vastaus ymmärretty ja kuinka se liittyy aiempaan keskusteluun ja esitettyyn teemaan. (Nelson 2004, 146)

Yksi vaihe keskustelua on tietämättömyyden vaihe. Tämä on Nelsonin mukaan tarkoitus saavuttaa, jotta syntyisi aito halu tavoitella tietoa ja vasta tietämättömyyden kautta saavutetaan aito ymmärrys asioista. (Nelson 2004, 147-148)

 

Keskustelun ohjaaminen

Filosofinen ohjaaminen täyttää Nelsonin mukaan tehtävänsä kun se systemaattisesti raivaa tieltä vaikutteita, jotka häiritsevät filosofisen ymmärtämisen kehittymistä ja vahvistaa vaikutteita, jotka edistävät sitä. Yksi kasvun tieltä raivattava tekijä ovat vaikutukset, joita voi virrata ohjaajan omista käsityksistä. Ohjaaja ei saa tarjoilla valmiita päätelmiä. (Nelson 2004, 142-143)
Filosofiassa ohjaaminen tarkoittaa Nelsonin mukaan ohjaamista oppimaan metodi, jolla saavutetaan ratkaisuja, ei itse ratkaisujen tarjoamista. Opettajan on annettava oppilaille mahdollisuus ottaa alusta alkaen itse vastuu ajattelemisen prosessista. Nelson listaa opettajalle tiettyjä vaatimuksia. Ensinnäkin, opettaja ei esitä filosofisia kysymyksiä, eikä anna sellaisiin vastauksia. Sen sijaan opettaja pyrkii herättämään oppilaiden välillä kysymysten ja vastausten leikin esimerkiksi yksinkertaisella kysymyksellä ”Onko kellään mielessään kysymystä?”. Missään tapauksessa opettaja ei saa itse tarjota keskusteluun kysymyksiä valmiina. Kun oppilaat esittävät kysymyksiä, opettajan tehtävä on alistaa kysymykset keskustelulle. (Nelson 2004, 144-146)
Opettaja voi kannustaa oppilasta muotoilemaan kysymyksen selkeämmin kysymällä esimerkiksi ”Mitä tarkoitat tuolla?”. Ryhmän tehtävä onkin aluksi joko tarttua kysymyksiin, jotka ovat helpompia ja selkeästi esitettyjä tai sitten pyrkiä keskustelussa selkeyttämään epäselviä. Opettaja voi myös pyrkiä edistämään keskustelua kiinnittämällä huomion joihinkin kysymyksiin, jotka ovat itsessään ohjaavia tai tuovat esimerkiksi esiin joitakin tyypillisiä virheitä. Opettaja siis vain seuraa keskustelua ja reagoi siihen. Hän voi nostaa etualalle hyödyllisiä kysymyksiä esimerkiksi kysymällä ”Kuka ymmärsi, mitä juuri sanottiin?”. Tällainen kysymys ei sisällä viittausta kysymyksen olennaisuuteen tai epäolennaisuuteen vaan on vain kutsu tutkia kysymystä tarkemmin. (Nelson 2004, 146)
Nelson linjaa vastausten kohdalla saman käytännön. Opettaja kannustaa esittämään vastaukset ymmärrettävässä muodossa, jotta oppilaat omaksuvat tieteelliselle puheelle asetetut vaatimukset. Vastauksia testataan sellaisilla kysymyksillä kuten: ”Miten tämä vastaus liittyy kysymykseen?”, ”Mitä sanaa haluaisit painottaa?”, ”Kuka pysyy mukana?”, ”Vieläkö tiedät, mitä sanoit hetki sitten?”, ”Mistä kysymyksestä olemme keskustelemassa?”. (Nelson 2004, 146)

 

Keskustelun tavoitteet
Sokraattisen keskustelun tavoitteena on filosofoinnin opettaminen. Nelson kuvaa filosofian opettamista ohjaamisena, jossa oppilas saatetaan itse arvioimaan ja etsimään arkiajattelunsa taustalla piileviä ennakko-olettamuksia, jotka ovat reflektion avulla jalostettavissa filosofisiksi totuuksiksi. (Nelson 2004, 129)

Nelson näkee sokraattisen metodin yhtenä keskeisenä ansiona olevan, että se repii irti dogmatismista pakottaessaan omakohtaiseen ajatteluun. Metodi painostaa oman mielipiteen ilmaisuun ja kohtamaan niille esitettyjä vasta-argumentteja. Menetelmä myös opettaa perustelemaan esitetyt väitteet. (Nelson 2004, 139) Sokraattisen metodin tavoitteena on vapauttaa opetus dogmatismista ja saattaa yksilö tekemään päätelmänsä itse ja toimimaan omien näkemystensä ohjaamana. (Nelson 2004, 142)

 

Menetelmä käytännössä
Nelsonin omat sokraattista menetelmää käsittelevät kirjoitukset kuvaavat ja perustelevat yksityiskohtaisesti sokraattista metodia filosofian opetuksessa, mutta eivät juuri tarjoa välineitä käytännön opetustilanteisiin. Nelsonin oppilas Gustav Heckmann on kirjoituksissaan korvannut tämän puutteen lähestyessään metodia käytännönläheisesti.
Nelsonin klassisesta sokraattisesta keskustelusta on kehitetty useita erilaisia moderneja versioita. Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset kehittivät Nelsonin sokraattisesta metodista liikkeen, jossa osallistujat osallistuivat viikon kestäviin kesäleireihin, joilla pohdittiin yhteisen kiinnostuksen kohteena olevia käsitteitä. Hollantilaiset myöhemmin kaupallistivat idean ja muokkasivat dialogeista kaksi – kolmepäiväisiä. Norjassa puolestaan filosofisen praktiikan harjoittajat Henning Herrestad ja Helge Svare ovat muokanneet siitä edelleen lyhyemmän version sovellettavaksi yritysmaailmassa.
Maailmalla sokraattisen keskustelun menetelmä on käytössä hyvinkin erilaisissa ympäristöissä, niin kouluissa, sairaaloissa kuin vankiloissakin.
Saksassa ja Englannissa järjestetään säännöllisesti sokraattisia keskusteluja ja menetelmän koulutusta (Philosophisch Politische Akademie ja Society for the Furtherance of Critical Philosophy). Suomessa kaikille avoimia sokraattisia keskusteluja järjestetään Kriittisellä korkeakoululla.

Lähteet:
Nelson, Leonard. 2004. The Socratic Method. Teoksessa Enquiring Minds. Socratic dialogue in education. Staffordshire, Sterling: Trentham Books.

van der Leeuw, Karen. 2008. Sokraattinen keskustelu – johdatus Leonard Nelsonin metodiin. Teoksessa Tomperi ja Juuso (toim.). Sokrates koulussa. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry, niin & näin.

Linkit:
Kriittinen korkeakoulu http://kriittinenkorkeakoulu.fi/kriittinen/sokraattiset-dialogit/

Philosophisch Politische Akademie (PPA)
http://www.philosophisch-politische-akademie.de/gsp.html (sivun vasemman laidan vaikosta löytyy englanninkielinen ohjelma tarjolla olevista sokraattisista dialogeista).

Society for the Furtherance of Critical Philosophy http://sfcp.org.uk/

Muuta kirjallisuutta:
Herrestad, Henning. 2002. Short Socratic Dialogue. Teoksessa Herrestad H. & Holt A. & Svare H. (toim.) Philosophy in Society. Oslo: Unipub forlag.

The Socratic Handbook. 2015. Michael Noah Weiss (Ed.). Wien: LIT Verlag.